Kahden maan kansalaisena

Luukas 12: 4-7
*************************************

”Rakentakaa taloja ja asukaa niissä, istuttakaa puutarhoja ja syökää niiden hedelmiä...Ja harrastakaa sen kaupungin menestystä, johon minä olen teidät siirtänyt, ja rukoilkaa sen puolesta Herraa, sillä sen menestys on teidän menestyksenne.” (Jeremia 29: 4,7)

Rukous: ”Osani olkoon suuri taikka pieni; Sun haltuus uskon päivät elon tieni. Mua Pyhä Henkes aina ohjatkoon, ja taivaaseen mun vihdoin saattakoon”

Israelin kansa oli tottelemattomuuden vuoksi joutunut pakkosiirtolaisuuteen. Sinne tuli profeetta Jeremian kautta yllä mainittu Herran sana. Hän kehotti vieraassa maassa rakentamaan itselleen talot ja puutarhat, sekä harjoittamaan sen kaupungin parasta, missä joutuvat olemaan pakkosiirtolaisuuden ajan. Kyllä Israelin kansalla oli siellä ikävä omaan maahansa. Siitä on muistissa psalmeja, joissa lauletaan mm: ”Baabelin virtain vierillä me itkimme….” Vuosikymmenten jälkeen Herra käski Jesajaa kirjoittamaan: ”Lohduttakaa, lohduttakaa minun kansaani, sillä sen vaivan aika on päätetty ja sen velka on sovitettu.” Siihen lisättiin myös lupaus, että kansa pääsee takaisin Jerusalemiin, rakentamaan sitä.

Niinkuin monesti Vanhaa Testamenttia lukiessamme olemme huomanneet, niin ne tekstit ennakoivat sitä, mitä Uuden Testamentin Jumalan kansa saa kokea. Paras vertauskohta ja ns. ”korpivaellus”, joka kesti yhden sukupolven ajan (n. 40 vuotta). Siitä John Bunyan on kirjoittanut kuuluisan kirjansa: ”Kristityn vaellus.” - Tärkein vertauskuva on se, kun Isä Abraham joutui uhraamaan poikansa Moorian vuorella, joka lienee sama kuin missä Jumala uhrasi Poikansa ”Golgatan mäellä”.

Kahden maan kansalaisuutta kuvastaa Suomessa sanonta: ”Käsi aurassa, sydän taivaassa.” Vaikka ajat ovat muuttuneet ajan saatossa, Jumalan lasten lauluissa kaikuu edelleen :”taivaan hiuka” eli ikävä ”oikeaan isänmaahan”, jota eivät sodat ja uhat kohtaa.

Se, mikä on valitettavaa, on tämä, että Jumalan seurakuntaakin vaivaa nykyisin väsymys ja monilla kiintymys tähän maailmaan ja sen rientoihin. Uskovaisten elämä näyttää varsinkin nuoruudessa kovin yksitoikkoiselta verrattuna moniin houkuttteleviin tarjouksiin. Muistan kun itsekin kyselin hyvältä opiskelijatoverilta, miksi hän piti lempivirtenään laulua, joka alkaa sanoin: ”Vieras on meille tämä maa. Ei pysyväist´ oo kotia. Maailmass´ tässä turhassa me kaikki oomme vieraita./ Niin köyhät kuin myös rikkahat, mahtavimmat hallitsijat. Ne kaikki tuoni poies vie, kaikkein edess´on kuolon tie./ On ihminen kuin ruoho vaan, ja pysyväistä oloaan hän ei voi täällä saavuttaa, sen murtaa rikki kuolema./ Ei koreus, kultas, hopeas, voi seurata sua kuolemass´. Ne kaikki sulta tänne jää. Kuule se , rakas ystävä!”

Miten me siis rakennamme tätä aikaa muukalaisina? Jotenkin voimme verrata tätä aikaa vasten vuosien 1940-1945 aikaa ja sodan jälkeistä jälleenrakentamista.. Me karjalaiset sankoin joukoin siirryimme vanhan Suomen puolelle ja sinne, minne meidät sijoitettiin, aloimme rakentaa kotia ja hankkia elantomme keneltäkään kerjäämättä. Pienillä sotakorvausrahoilla raivasimme itsellemme peltoja ja hankimme karjaa sekä käytimme metsän antimia ruuaksemme. Kalastaja-pitäjän lapsina opimme kalastamaan uusilla rannoilla. Vanhempamme osasivat tehdä lähes kaiken itse ja opettivat jo pienet lapset auttamaan sekä äitejä että isiä. Samalla opimme ja opetimme toisiamme.

Jumalan kansa saa voimansa ylhäältä. Heidän sydämensä ikävöi alkuperäiseen kotiinsa maailmassa, mutta muuntaa pian ikävänsä taivaan kotiin. Siihen ikävään auttavat yhteys uuteen seurakuntaan, Jumalan Sana ja sakramentit sekä uskon ystävien kohtaamiset. Kotonakin lauloimme ”taivaslauluja”. Isäni pyysi Meilahden sairaalan huoneessa 614, että laulaisin hänelle Leonard Typön laulun: ”Kotini on taivahassa, sinne täältä halajan. Täällä kun on ilma kylmä, joka rintani jäähdyttää. Ikävä ja murhe painaa ristin tietä kulkeissa, vaan on toivoni kiinnitetty rauhan riemurantahan.” Samaa laulua pyysi myös isäni sisko Iida Peippo 100-vuotisjuhlassaan.

Tänään kyselemme toisiltamme: ”Kumpi maailma täyttää oman rintamme?” Itse voin rehellisesti sanoa, että tämä maailma ei ole minun kotini. Täällä, varsnkin nykyaikana tunnen olevani vieras ja muukalainen. Tyytymättömyys ei johdu Jumalan johdatuksesta, vaan omista valinnoistani. Tällaisenakin uskallan luottaa Isän rakkauteen ja anteeksiantamukseen.

Nyt, iäkkäänä, ymmärrän paremmin nuoruuden ystäväni laulun merkityksen. ”Mikä on turha kunnia tään katoovaisen maailman? Sen kaikki tahtoo saavuttaa, min´ tuuli poies puhaltaa” Ehkä minäkin ainakin alitajunnassa tavoittelin nuorena selllaista, mutta ”löin pääni seinään”. Nyt laulan: ”Jumalan kiitos, aika lopun saa; on Herran kansall´ lepo tarjona. Siis, veljet, hetki vielä taistelkaa, iäinen lepo alkaa kotona.” Aamen.