Oman perheen lestadiolaiset (1/2-osa)

Tässä jaksossa yritän muistella oman perheeni asennetta lestadiolaiseen herätysliikkeeseen.

Tietääkseni ensimmäinen lestadiolaisuuteen liittynyt perheenjäsen oli äitimme Aina Pauliina (s. Rakkola). Hänen isänsä kuoli vatsakalvontulehdukseen äidin ollessa kaksi(2)-vuotias. Lapsuus oli vaikea. Isoäiti meni uuteen avioliittoon, josta tuli useita lapsia. Äiti koki itsensä yksinäiseksi ja joukkoon kuulumattomaksi. Hän joutui aikaisin töihin., lapsenlikaksi 6-vuotiaana ja myöhemmin silakkojen palvauslaitokseen. Avioliiton hän solmi jo 17 vuotiaana, kun luuli saavansa turvallisemman elämän. Luukan talossa oli kuitenkin tapa, että isä joutui antamaan tienaamansa rahat taloon niin kauan kuin pariskunta asui talossa. Äiti joutui ”piian” asemaan. Äidin isän jättämälle tontille isä rakensi talon, jolloin pariskunta pääsi muuttamaan omaan kotiinsa. Mummo Matilda (s. Agge) taisi myös olla uskomassa Koiviston aikana, koska oli monissa seurakuvissa mukana.

Äiti tuli uskoon luultavasti Saarenpään seuroissa kuusi vuotta ennen isän parannuksen tekoa. Se lienee tapahtunut v. 1929 sen laskun mukaan, kun nuorin veljeni Taisto oli kaksivuotiaana (eli v. 1935) tullut isää vastaan, kun tämä tuli kalastusreissulta. Isällä oli tapana lähteä pois kotoa kun sisällä pidettiin seuroja. Isä oli ottanut Taiston syliinsä, ja tämä oli sanonut isälle: ”Myö männää äitin kanssa taivaaseen mut sie et pääsekkää.” Se sulatti isän sydämen ja hänkin muutti elämänsä suunnan. Kun minä sitten synnyin vuoden 1937 lopulla,isä oli kokenut, että Jumala oli antanut hänelle anteeksi kun hän sai vielä lapsen. Minusta tuli isän tyttö. Kun lapsia vietiin Ruotsiin, olin mennyt isän syliin ja sanonut: ”Eihän isä voi lähettää kullanmuruaan Ruotsiin.” Eipä sitten voinut.

Äiti näki unia. Taistoa odottaessaan äiti näki unen, että vanha mies toi hänelle kukkaruukun ja sanoi. Hoida tätä kasvia siihen asti kun se kukkii niin sitten tulen hakemaan sen pois. Tämä nuorin veljeni oli hänelle erityisen rakas. Pojalla oli synnynnäinen sydänvika, mikä lisäsi äidin uskoa siihen, että pojan ikä olisi lyhyt. Uni olisi toteutunut vasta veljeni ollessa 60-vuotias, jolloin lääketiede oli sen verran edistynyt, että pystyttiin rakentamaan uusi sydän. Leikkaus kesti 24 tuntia ja vaati 12 huippukirurgin yhteistyön. Vanhemmatkin lääkärit olivat osanneet antaa neuvoja, miten liika sydämen rasitus estettäisiin. Veljeni noudatti neuvoja. - Minun odotukseni aikana äiti oli luvannut minut Jumalan palvelijaksi.(Kuulin tämän vasta muutama vuosi sitten Kerttu Kajanderilta , ent. Jaakkola, s. Tiltti) Molemmat unet siis tavallaan toteutuivat.

Äiti oli ahkera, varsinkin käsitöissä. Isä teki hänelle pienet kangaspuut, joissa äiti kutoi pyyheliinat, verhot, pöytäliinat ja metreittäin lattiamattoja. Hän kutoi myös pehmeitä paketteja lapsille ja lapsenlapsille. Jossain vaiheessa äiti innostui virkkaamaan ja niinpä hänen virkkauksiaan on jäänyt kaikille perinnöksi. Äiti oli myös keittiömestari. Hän osasi tehdä olemattomista aineista herkullisia piirakoita. Kun hän kesällä teki ”mustikka- munkkeja”, ne hävisivät suihimme niin, ettei äiti itse saanut juuri mitään edes maistaa, mutta ei äiti valittanut. Aina töitä tehdessään äiti lauloi Siionin lauluja. Se oli tavallaan itseterapiaa, niiden avulla äiti eli omassa uskonmaailmassaan. Nuo laulut painuivat mieleeni ja pian osasin suurimman osan ulkoa. Ne tuovat lohtua vieläkin elämän taisteluissa.