Yhteystiedot

Valma Luukka
Männistöntie 1
07500 Askola
valma.luukka(at)gmail.com

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:140703 kpl


Koiviston Lestadiolaisuus 1900-luvulla.

Oma yliopistotutkimukseni käsittää varsinaisesti lestadiolaisuuden tulon eli alkuvaiheet vanhassa Viipurin läänissä. Työtä tehdessäni jouduin kuitenkin haastattelemaan vanhoja koivistolaisia kuten muittenkin kuntien asukkaita. Nuo haastattelut lähetin Oulun Maakunta-arkistoon, kun tohtorintyö jäi kesken. Oulussa ovat lestadiolaisuuden pääarkistot. Minun jälkeeni Karjalan lestadiolaisuutta on tutkinut Mauri Kinnunen sekä Räisälän osalta Ari Pelkonen.

Päämuistelijoina olivat omat vanhempani sekä Askolassa asuneet Simo ja Saima Aatola ja varsinkin Eeva Passoja, jolla oli varsin hyvä ja laaja muisti Koiviston asioista.

Muistelun aikataulussa voidaan lähteä isäni, Paavo Luukan uskoontulosta. Se tapahtui vuonna 1935. Äitini kertomuksen mukaan kotona Eistilän uudessa talossa pidettiin seuroja. Isä ei halunnut osallistua seuroihin, vaan meni seurojen ajaksi kalastamaan. Nuorin veljeni Taisto, joka oli silloin kaksivuotias, meni isää vastaan (ehkä äidin kanssa), jolloin isä nosti pojan syliinsä. Tämä sanoi isälle ratkaisevat sanat: ”Myö männää äitin kanssa taivaaseen, mut sie et pääsekkää!” Tuo sattui isän sydämeen ja hän ”teki parannuksen” eli jätti entiset miesten metkut. Minä olen siis seitsemästä lapsesta viimeinen, s. 1937 , ja se, joka sai molemmat uskovat vanhemmat. Minun syntymäni oli isän mielestä merkki Jumalan anteeksiantamuksesta. Äidin sukulainen Kerttu Jaakkola (myöh. Kajander) kertoi käydessäni häntä tervehtimässä äitini kuoleman jälkeen, että äitini oli sanonut salaisuutena hänelle, että hän oli luvannut Valman Jumalan palvelijaksi odottaessaan viimeistään 37-vuotiaana. Itse sain siis tämän tiedon vasta äidin kuoleman jälkeen (1993). Myös Jaakkolat olivat lestadiolaisia.

Äiti oli ollut uskomassa kuusi vuotta ennen isää. Hän lauloi kauniilla äänellään Siionin Laulut lasten sydämiin jo ollessamme kohdussa. Tosin vanhimpia sisaruksiani joskus suututti laulujen suruvoittoinen sävel , jota sodan jälkeen vielä soinnuttivat äidin kyyneleet. Läheisin saarnamies, joita vanhempani kutsuivat rippi-isäkseen oli Uukuniemeltä (myöh. Jyväskylästä) tullut Kustaa Ahokas. Muita äidin seuroissa käyneitä saarnamiehiä olivat Matti Suo ja Matti Pylkäs. Isän ollessa Raumalla työnjohtajana Hollming Oy:ssä perheystäväksemme tuli uuskirkkolainen (myöh. Turusta) saarnamies Joonas Peippo.

Isäni sisaruksista Iida (Peippo) tunnusti lestadiolaista uskoa. Kävin häntä katsomaassa kun hän täytti 100 v. Haminan vanhainkodissa. Vein hänelle kimpun neliapiloita. Hän sanoi: ”Eihä miu onnei oo näist riippuvaine. Mut laula miul : ”Kotini on taivahassa.” Samaa laulua pyysi myös isäni kuolinvuoteellaan Meilahden sairaalassa toukokuussa 1976.

Koivistolla lienee ollut todella suuri lestadiolaisten joukko. Keskuspaikkana oli Saarenpää, missä pidettiin ”suuret seurat” v. 1938. Siitä on kuva ”Koivisto muisto meren rannalta”-nimisessä kuvakirjassa. (Otava 1956 , meillä n:ro 391)

Koska Koiviston lestadiolaisuus oli varsin kirkkomyönteistä, sen kannatus kasvoi varsinkin välirauhan aikana ja sodan jälkeen, kun ohjia piti käsissään kaikkien rakastama kirkkoherra Mauno Koivuneva. Koivuneva oli erityisesti lasten ja nuorten opettajana tunnettu tarinankertoja.(Tiedon mukaan paras Yrjö Karilaksen jälkeen). Koivuneva harrasti myös pitkän matkan juoksua. Hänen saarnansa olivat elämänmakuisia ja innostavia. Hän perusti Koviston Viestin 1947 sekä ”Paimenpojan kierroksilla” piti yhteyttä kaikkiin koivistolaisiin ja erityisen paljon uskonveljiin ja -sisariin. Nuo kaivatut tarinat ilmestyivät Koiviston Viestissä. Kun lestadiolaisten pää-äänenkannattaja Päivämies syntyi, myös siihen Koivuneva sai oman palstan ”Paimenpojan kierroksille”.

Koivistolaisten ystävän, piispa Erkki Kansanahon muistiinpanoissa lestadiolaiset pitivät seuroja paitsi Saarenpäässä, myös Makslahden rukoushuoneessa ja monissa pitäjän kouluissa. Evakkoon jouduttua koivistolaiset veivät uskonsa ympäri Suomea. Koivuneva toimi Porvoossa ja myöhemmin Utajärvellä. Porvoossa lopetettiin Koiviston seurakunta tammikuussa 1950. Jumalanpalveluksessa käytettiin silloin Koiviston seurakunnalle Kustaa III v. 1777 lahjoittamia kultaisia ehtoollisvälineitä.

1960-luvun hajaannuksessa osa lestadiolaisista jäi jyrkempään suuntaukseen, jota ylläpitää satojen paikallisten Rauhanyhdistysten ryhmä, pääpaikkana Oulu. Omastakin perheestä osa on hyvinkin sidoksissa Ouluun, osa ei. Isä erotettiin Rauhanyhdistyksestä Helsingissä, koska hän tuki minua teologian opinnoissa. Äitiä kuskasin seuroihin niin kauan kuin hän jaksoi osallistua, mutta minua ei tervehditty ”uskovaisten tervehdyksellä”, varsinkaan sitten, kun olin ottanut pappisvihkimyksen v. 1988 ensimmäisten naisten joukossa.