Yhteystiedot

Valma Luukka
Männistöntie 1
07500 Askola
valma.luukka(at)gmail.com

Kävijälaskuri

Käyntejä kotisivuilla:184340 kpl

Rauman aika, osa 2.

Rauman ilmasto ei sopinut minulle. Joka syksy jouduin menemään Turkuun sairaalaan äidin kanssa. Siellä punkteerasivat nenästä ja otsasta limaa. Se oli kamalaa sen aikaisilla pumppausmenetelmillä. Pyörryin joka kerta. Siis 1940-luvun lopulla ja 1950-luvun alkuvuosina.

Halusin mennä kouluun joka päivä. Siellä sain olla samanikäisten parissa. Kerran sairastin niin paljon, että piti mennä lääkäriin. Asuimme jo silloin Urheilukadulla, missä oli luultavasti Hollmingin työläisille tehtyjä kerrostaloja kolme kappaletta. Meillä oli suuri olohuone, jossa pidettiin seuroja. Inkeri asui samassa kerroksessa puuseppä-miehensä kanssa. Inkeri meni nuorena naimisiin ja hänellä oli jo silloin toinen lapsi, Jouko nimeltään. Inkerin mies oli Kuusamosta ja luultavasti teki laivoihin puutöitä, koska asuivat näissä taloissa.

Menin lääkäriin potkukelkalla oisko kolme kilometriä. Lääkäri oli kauhuissaan ja sanoi, että minulla on angiinamyrkytys ja kuolema lähellä. Kuume oli korkealla, vaikka yleensä ruumiin lämpöni on normaalia alhaisempi. Lääkäri käski ehdottomasti olla kotona viisi päivää. Aloin kiivaasti hoitaa angiinaa pois ja olin terve jo kolmen päivän päästä – ja pääsin kouluun.

Minun ikäisiäni ns. ”uskovaisia” nuoria, jotka kävivät samoissa seuroissa, ei montaa ollut. Sörkän kylässä oli yksi perhe, jossa oli monta lasta, pari oman ikäistä. Sen perheen isä oli myös pienikokoinen saarnamies. Me nuoret olisimme halunneet seuroissa vaan laulaa Siionin lauluja, mutta pappa sanoi: ”ei laulamalla pääse syntien yli”, joten menimme kalliolle hoilaamaan. Siellä oli paljon kyykäärmeitä, mutta en muista, että ne olisivat tehneet meille lapsille mitään pahaa.

Sitten tuli se syksy, jolloin melkein kaikki luokkatoverini siirtyivät kadun toiselle puolelle Tyttölyseoon. Tyttölyseo oli siihen aikaan Lyseon alivuokralaisena. Minäkin menin toisten kanssa sinne, mutta en ollut keväällä pyrkinyt, joten minut pantiin kokeeseen. Sain paljon pisteitä ja minut otettiin A-luokalle. Siihen aikaan monissa kodeissa oli sellainen ajattelu, ettei tyttöjen tarvitse mennä kouluun, koska he kuitenkin menevät naimisiin. Toisissa kodeissa oli myös ”herravihaa”. Joulun alla vanhempani vasta huomasivat, että olin oppikoulussa, kun toin heille todistuksen allekirjoitettavaksi. En muista, miten olin päässyt vapaaoppilaaksi ja mistä sain oppikirjarahat. Epäilen vahvasti, että sain rahaa tekemällä opettajielleni puutarhatöitä. Ainakin yhden opettajan muistan, jonka puutarhaa kävin hoitamassa. Toinen vaihtoehto on, että sain oppikirjat tädiltäni Tilda Pullilta, jonka luona asui Valtakadulla paras ystäväni Hilkka Pulli. Hilkan koti oli Rymättylän Pakinaisissa, mutta hän asui talvet tätini ja Kalle Pullin kodissa.

Tyttölyseossa olin varsinainen lähetyssaarnaaja. Kun tytöt olivat pihalla niin pojat haukkuivat heitä ”tipuiksi” ja koulua tipulaksi. Usein pihalla tapahtui myös kiusaamista. Minä heti juoksin yläkertaan opettajahuoneeseen ja pyysin opettajia tulemaan alas auttamaan. - Meillä oli hyvin kiltti ruotsinopettaja ja tytöt alkoviat luntata ruotsin kokeissa. Minä huomasin sen ja välitunnilla pidin saarnan tytöille, että semmoinen tapa on syntiä. Sitten kun opettaja palautti kokeita, nousimme kaikki seisomaan, ja minä pyysin toverieni puolesta anteeksi opettajalta ja pyysimme uusintakokeita. Opettajan silmät kostuivat kyyneliin. Siihen loppuivat lunttaamiset.

Minulla oli esikuvallinen uskonnonopettaja. Hänellä oli ollut kuusi laudaturia sekä yo-kokeissa että teologisessa tiedekunnassa. Hänellä oli kuusi poikaa ja mies Rauman seminaarin rehtorina. Hän oli sanonut, että hän ei anna kenellekään enempää kuin kahdeksan numeroksi, sillä 10 kuuluu Jumalalle, yhdeksän hänelle itselleen ja kahdeksan oppilaille. Minä oli ensimmäinen, joka mursi tuon käsityksen ja sain todistukseen 10. Minulle kerrottiin, että opettaja olisi sanonut jollekin, joka kysyi häneltä jotain raamatunlausetta, ettei hän tiedä, mutta ”kysykää Valmalta”. Isä opetti lukemaan Raamattua nuorena, koska ”vanhana ei näe eikä ymmärrä”. Seuroissa olin oppinut kuuntelemaan tarkasti ja painanut mieleeni tärkeitä lauseita kuten myös virsien sanoja.

Rauman Tyttölyseossa suoritin SVUL:n kultaisen merkin telinevoimistelussa. Yhden liikkeen tarkistamiseen piti pyytää lyseon voimistelunopettaja arvioimaan pisteet. Myös käsityönopettaja (Agnes Senttilä) antoi minulle 10 käsitöissä. Hän antoi myös elämäni ainoan muistutuksen, kun myöhästyin kaksi minuuttia ruokatunnin jälkeen. Kävin kotona (2 kertaa 3 km) ruokatunnilla syömässä. Tämä opettaja oli aina luokassa jo ennen kellon soimista.

Vanhempani lähtivät Raumalta kesken lukuvuotta, joten asuin lukuvuoden loppuun yhdessä hyvin ankarassa lestadiolaiskodissa, missä ei ollut ollenkaan lapsia. Siitä jäi kipeitä muistoja.

Isä puolusti Hollmingilla työläisten oloja. Hänet leimattiin sosiaalidemokraatiksi ja hän joutui luopumaan puhujan tehtävistä. Se oli isälle raskas pala. Mutta hän ei voinut mitään oikeudenmukaiselle luonteelleen. Me, jotka tunsimme hänet kunnioitimme Hänen hyviä tarkoituksiaan.

Uskonnonopettaja oli koonnut kaikilta luokkatoveireilta kirjeet ja sain ne postissa Askolaan, kun koulu Raumalla oli päättynyt. Tuntuu itsekehulta, jos laitan tähän, mitä hän itse kirjoitti minulle.