Katoavat ja katoamattomat aarteet

Luukas 12:13-21.
*******************************************

”Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että Hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te Hänen köyhyydestään rikastuisitte.”( Kor, 8: 9)

Rukous: ”Mun, Jeesus, ennen köyhänä suo olla maailmassa, kuin lähtöhetken lyötyä vaivassa vaikeassa. Ja rikkautta minulle, jos annat osakseni, armeliaaksi köyhille, mun saata sydämeni.”(V.v. 136:7)

Muistatko ne Belsassarin pidot. Huh! Käsi alkaa kesken pitojen kirjoittaa seinälle: ”Mene, Mene, Tekel, U-farsin”. Varsinkin se keskimmäinen sana on kiinnostava: ”Sinut on punnittu, ja köykäiseksi havaittu”. Daniel sai tehtäväkseen selittää, mitä nuo sanat merkitsivät: Valtakunta otettaisiin kuninkaalta pois ja se jaettaisiin hänen jälkeensä kahdelle vieraalle valtakunnalle. Samana yönä itse Belsassar surmattiin.

Päivän evankeliumissa on kyse samantyyppisestä tilanteesta. Mies suunnitteli purkaa pienet aitat ja rakentaa suuren hallin, johon mahtuisi paljon viljaa ja muuta omaisuutta. Sitten mies suunnitteli, että hän alkaisi oloneuvoksena syödä, juoda ja nauttia elämästä. Jumalalla oli kuitenkin asiaa hänelle:”Sinä mieletön! Tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois; kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut?” Opetus ahneudesta on tässä kertomuksessa lausuttu jakeessa 21:”Näin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä” (Ahneus on katolisen kirkon yksi ´kuoleman synti´ seitsemästä)

Jeesus oli vuorisaarnassa kehottanut ihmisiä, varsinkin uskovaisiaan: ”Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle, missä koi syö ja ruoste raiskaa, ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat.Vaan kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen, missä ei koi syö eikä ruoste raiskaa, ja missä eivät varkaat murtaudu sisään eivätkä varasta. Sillä missä sinun aarteesi on, siellä on myös sinun sydämesi.”(Mattt. 6: 19-21)

Yritän nyt vanhana opettajana konkretisoida, mitä voisi tarkoittaa ”aarteen kokoaminen taivaaseen.”, muutamin esimerkein.

Oma äitini menetti varakkaan isänsä 2-vuotiaana. Mummo meni pian naimisiin miehen kanssa, joka ei voinut sietää toisen miehen lasta. Äiti joutui piiaksi jo 6-vuotiaana tienaamaan oman elämänsä tarpeet. Hänen oikean isänsä omaisuus haihtui samalla tietymättömiin.

Minun isäni otti hänestä vaimon hyvin nuorena eli 17-vuotiaana taloon, missä isän piti antaa kaikki rahansa talon tarpeisiin. Äiti ei ollut kovin suosittu tuossakaan talossa, vaikka hän oli hyvin kaunis ja hiljainen. Äidille jäi kuitenkin suurehko tontti, minne isä rakensi oman kodin ja hetkeksi äiti sai olla onnellinen ennen sotia. Äidille annettiin seitsemän lasta, jotka olivat hänen ajalliset aarteensa.

Vuonna 1928 pidettiin Koiviston Saarenpäässä Suomen ensimmäiset suuret seurat juhannuksena. Siellä äiti sai sydämeensä katoamattoman aarteen, pyhän uskon Jumalaan. Se varassa hän eli ja kuoli. Ennen kuolemaansa hän oli helsinkiläisessä vanhainkodissa sanonut keskustelusssa, mikä koski kaikesta luopumista: ”Kyl mie kaikest luovun, mut uskostai mie en luovu.”.

Äidillä oli askareissaan tapana hoitaa sieluaan ja ylläpitää toivoa paremmasta elämästä laulaa Siionin lauluja. Minäkin olin kuullut ja oppinut niitä jo ennen syntymääni. Nuorin veljeni Taisto oli jo 2-vuotiaana istunut uuden talomme lattialla käpylehmineen ja lampaineen sekä samalla laulanut lapsen kielellä ja kirkkaalla äänellä: ”Oon tosin halpa mä maailmassa, oon köyhä, aarteeton tässä maassa; mut rikas taivaass on Isäni, Hän on mun aarteeni, kaikkeni”.

Isälläni oli tapana mennä kalaan silloin kun äiti järjesti kotona seuroja. Kun isä tuli rannalle, poika oli häntä vastassa. Isä otti pojan syliin ja tämä sanoi isälle: ”Myö männää äitin kanssa taivaaseen, mut sie et pääsekkää”. Tämä sana mursi isän sydämen ja hän otti vastaan taivaallisen aarteen syntien anteeksisaamisen muodossa. Laskujen mukaan poika oli silloinkin 2-vuotias.

Itselläni on ollut tämä aarre saviastiassa jo syntymästäni asti. Se vahvistettiin kasteeen armoliitolla helmikuussa 1938 Koiviston kirkossa. Koko kouluajan toimin pikku-evankelistana keskusteluissa opettajien ja koulutovereitten kanssa. Ylioppilaana asuin yhden vuoden ylioppilaskodissa, jossa tytöt asuivat toisessa kerroksessa ja pojat neljännessä. Kun täytin 20 vuotta marraskuun lopussa, pojat tulivat alakertaan laulamaan minulle serenadia. Sanat olivat erikoiset: ”Kuule sä Eevan lapsi, kuin kannat koreutta, se painoi raskahasti viatonta Karitsaa./ Hän pilkall´ puettihin purppurakaapuhun, huoveilta häväistihin myös tappurakruunuhun./ Hän koreutemme tähden, pilkalla kruunattiin, syljettiin kaikkein nähden pyhimpiin kasvoihin./ Katso nyt Karitsata kuin on Hän hiljainen! Et koristella saata, sä tomu köykäinen. Jne.” Pojat olivat huomanneet koruni, joita olin saanut ylioppilaslahjaksi ja muutkin kauniit esineet huoneessani.

Jumalan armo on suurempi kuin elämä. Hänen rakkautensa karkottaa pois pelon. Sitä aarretta emme voi ostaa rahalla, vaikka sitä paljon olisi. Aamen.