Valma Luukan perheen joulumuistoja.

Varhaisimmat muistot ovat Koivistolta. Luultavasti välirauhan ajalta. Muistan, että keskellä pirttiä oli kaunis joulukuusi, jonka ympärillä pyörittiin ja laulettiin hartaita joululauluja ja lasten lauluja varsinkin. Isällä oli tapana tehdä kuusesta sopusuhtainen siten, että hän porasi reikiä ja asetti sopivannäköisen oksan siihen reikään. Kuusi haettiin omasta metsästä. Siinä oli kärjessä tähti. Muutamat kynttilät kiinnitettiin oksiin narulla. Kuusenkoristeet leikattiin voipaperista, ja taisi olla jossain vaiheessa myös lippuja narussa.

Isä ei ollut läsnä lahjoja jaettaessa. Lahjat oli äiti tehnyt villalangoista, isä puusta. Joulupukki tuli käännetty turkki päällään, pyykkikori selässään. Hän jakoi lahjat ”kilteille lapsille”. Isä oli paras joulupukki ikinä. Alpo, vanhin veljeni toi meriltä pikkusiskolle suuren suklaanuken, joka laitettiin kehtoon nukkumaan. Ja kas, kun Valma sai luvan jakaa kaikille suklaata, havaittiin, että nuken tuoja oli napostellut ruumiin ja ainoastaan pää oli jäljellä. Tuoja itse oli mennyt takaisin laivalleen. Jotenkin tapahtuma jäi mielen pohjaan. Ensimmäisen varsinaisen nukkeni sain vasta kuusi vuotiaana Förbyssä ollessani siellä evakossa.

Äiti oli jouluksi yleensä tehnyt sylttyä sian päästä ja joistakin muista osista. Se oli tosi hyvää. Myös joulupuuroa söimme, vaikka luultavasti uunissa haudutettua ohrapuuroa. Äiti teki myös leivät, ja varsinkin makoisat piirakat.. Aattoserpa tehtiin kuivatetuista norsseista (kuoreista) ja perunoista, tai perunoista ja ahvenista. Koivistolla syötiin paljon silakkaa. Äiti kertoi, että Suomenlahden silakat olivat siihen aikaan niin rasvaisia, että pannulle ei tarvinnut laittaa voita. Suomenlahti oli silloin puhdas ja kirkasvetinen. Joulusauna oli ulkorakennuksessa. Isoveli valitti sairautta. Hänet käärittiin lakanoihin ja kylvetettiin hyvästi. Kun muu perhe tuli saunasta kotiin, veli oli jo karannut kylille. Alpo oli kova tekemään jekkuja. Merillä oppii kaikkea.

Evakossa joulut olivat ankeampia. Yritettiin kuitenkin niissä oloissa noudattaa vanhoja perinteitä. Isä luki jouluevankeliumin ja laulettiin jouluvirsiä ikävä sydämissä. Ikävästä Koivistoon äiti ei toipunut koskaan. Me opimme laulamaan ilman säestystä. Se tapa säilyi itselläni myös pappisurallani. Saatoin laulaa jonkun aiheeseen sopivan värssyn hengellisestä laulusta tai virrestä ennen, lopussa tai kesken saarnaa. Myös Herran siunauksen opin laulamaan Faltinin mukaan juhlien ja jumalanpalvelusten lopussa. Lauluistani sain aina paljon kiitosta, joskaan kaikki eivät tavastani pitäneet.

Lestadiolaisten tapojen seuraajina kävimme jouluseuroissa, joita pidettiin kodeissa , myös meillä. Joku kiertävä saarnamies oli kutsuttu esimerkiksi Saarenpäähän, minne sitten jollakin tavalla mentiin. Isä teki jossakin vaiheessa oman veneen. Se oli vielä ainakin Raumalla, missä soutelimme ja isä kalasti. Kalareissuille isä otti Valman mukaan, kun kuulemma sitten oli hyvä kalaonni.

Parhaiten muistan joulunvieton Askolassa. Meidän Piiu-hevonen vei meidät kulkusten helistessä kirkkopihalle, missä oli paikka hevosille tien toisella laidalla. Askolan kirkko oli koristettu kauniisti. Jokaisen istujan kohdalla oli elävä kynttilä. Ihmettelen vieläkin, miten selvittiin joka joulu ilman tulipaloa, vaikka kirkko oli tupaten täynnä karvahatuissaan tulleita kirkkovieraita. Jumalanpalvelus alkoi joka vuosi laululla ”Tuo armon valkokyyhky”, kuoron laulamana. Sellaisesta joulukirkosta ei voinut olla poissa. Jumalanpalveluksen aika vaikutti tosin sen, että monet nukkuivat saarnan aikana. Kirkossa paloi vain yksi kamina , joten melko viileätä siellä oli, suuressa kirkossa.

Perhe oli pienentynyt kaiken aikaa. Helsingissä meitä oli vain kolme, mutta sielläkin yritimme noudattaa vanhoja perinteitä. Koko perhe kokoontui vasta äidin syntymäpäivänä, joka oli loppiaisen aattona 5.1. Viimeisinä vuosina ruokalajit olivat toiset kuin Koivistolla eikä aina edes saanut tarvittavia kaloja aattoserpaan. Joulusaunassakaan ei enää ollut omasta metsästä tehtyjä vastoja.