Katoavat ja katoamattomat aarteet

Luukas 12: 13-21
*******************

”Sillä te tunnette meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen armon, että Hän, vaikka oli rikas, tuli teidän tähtenne köyhäksi, että te Hänen köyhyydestänne rikastuisitte.”(2.Kor.:8:9; 1938)

Rukous:”Siis kiitos, Herra laupias nyt lakkaamatta aivan, kun Sinä meille Sanassas osoitat tietä taivaan. Ken nyt on köyhä, rikas ken Sun Sanas saatuansa, tään kalliin aarteen jokainen saa pitää omanansa.(V.v. 162:7)

Tämän sunnuntain aihe: ”Katoavat ja katoamattomat aarteet” panee ihmisen ajattelemaan omaa kohtaloaan. Sanooko Herra suurena päivänä minulle: ”Tule, minun Isäni siunaama ja omista se valtakunta, joka on perustettu jo ennen maailman luomista” vai sanooko Hän: ”Mene pois, sillä minä en tunne sinua.” Tämän päivän evankeliumin vertauksessa Jeesus kertoo, että Hänen Isänsä sanoo rikkaalle miehelle: ”Sinä mieletön, tänä yönä sinun sielusi vaaditaan sinulta pois. Kenelle sitten joutuu se, minkä sinä olet hankkinut? Niin käy sen, joka kokoaa aarteita itselleen, mutta jolla ei ole rikkautta Jumalan tykönä”

Armonaikana Jumala ei koskaan sano syntejään katuvalle ihmiselle: ”Mene pois”; joskus ehkä omahyväiselle tai kiusaajalle, kuten Jeesus kerrattain sanoi Pietarille: ”Mene pois, saatana…!” Jumalan puhe ihmiselle on yleensä: ”Tulkaa minun tyköni kaikki työn ja kuorman raskauttamat, niin minä annan teille levon!” Jumala kutsuu ja avaa oven etsiville, janoisille ja nälkäisille.

Melkein kaikki ajalliset tavarat ja omaisuus ovat katoavia aarteita. Vuorisaarnassa Jeesus sanoo: ”Siellä, missä on aarteesi, on sydämesi.” Ihminen voi merkitä itselleen monenlaista omaisuutta ja perustaa uskonsa siihen. Jopa toista ihmistä voi nimittää aarteekseen ja luottaa häneen, kunnes pettyy. Kuvitella voi myös, että itseensä voi ainakin ikuisesti luottaa, mutta melkein heti tulee joku paha kömmähdys ja huomaa, että itsekään ei pysty pitämään suutaan kiinni tai ettei osaa kaikkea mitä pitäisi osata. Vanhana täytyy viimeistäänkin luopua terveydestä, muistista, kuulosta ja näöstä. Joskus täytyy luopua omasta kodista tai omaisistaan.

Mistä sitten ei pidä eikä tarvitse luopua? Äitini sanoi vanhainkodissa, missä keskusteltiin erilaisista elämänkatsomuksista: ”Kyl mie kaikest muust luovun, mut uskostai mie en luovu!” Äiti oli jo nuorena saanut uskomisen kalliin aarteen sydämeensä, sen avulla hän toipui, vasta valmistuneen nuoren parin, kodin menetyksestä Karjalan kannaksella. Itse sain oikeupsykiatrin lausunnossa eläkepapereihin maininnan: ”Kestänyt uskonsa avulla”

Usko on siis yksi katoamaton aarre. Tosin siitäkin lauluntekijä mainitsee: ”JOS uskossa kilvoittelen ja haavoissa aina olen, ja pyrin Hengessä. Totta pääsen ainaisesti viettämään iäisesti riemujuhlaa taivaassa.” Jeesus sanookin: ”Pidä, mitä sinulla on, ettei kukaan ottaisi kruunuasi.”

Toinen katoamaton aarre on toivo. ”Toivo on vahva sielun ankkuri.” Se on kiinnitetty rauhan rannalle. ”Ja siinä toivossa kuljemme nyt veljet, siskot kuulkaatte, että kerran tullaan haminaan, ikuiseen rauhan satamaan.” Ilman toivoa iankaikkisesta elämästä emme jaksa ristin alla kulkea oikeaan suuntaan. Sitä varten on myös uskovaisten sisarparvi, että toinen toistaan kannustaen pääsemme perille.

Kolmas ja tärkein on Jumalan rakkaus. Apostoli sanoo tutussa luvussa: ”Ellen minä OMISTAISI Jumalan rakkautta, en minä mitään olisi.” Jumalan rakkauden sisäinen tunteminen on kaikkein tärkein aarre. Jumalan rakkaus tuli Jeesuksessa aivan lähellemme. Jeesus jopa on kolkutellut sydämemme ovelle: ”Katso, minä seison ovella ja kolkutan. Jos joku kuulee ääneni ja avaa oven, niin minä käyn sisälle ja aterioitsen hänen kanssaan.”

Sisäisen rauhan, omantunnon puhtauden ja taivastoivon omistava Jumalan lapsi on onnellinen ”kulkeissansa maan vieraan kautta taivaaseen.”. Aamen.