Kynttilänpäivä

Luukas 2: 22-33
****************

”Jos me valkeudessa vaellamme niinkuin Hän on valkeudessa, niin meillä on yhteys keskenämme, ja Jeesuksen Kristuksen, Hänen Poikansa veri puhdistaa meidät kaikesta synnistä.” (I Joh. 1: 7) 1938.

Rukous: ”Jeesus, lailla Simeonin suo mun vain Sua katsella. Nähdä, että autuuteni minulla on Sinussa. Että autuus kaikkien myös on minun vaivaisen./ Ja kun lähtöhetken tullen silmäin valo himmenee. Auta, että sielun silmät vain Sua, Jeesus, katselee. Että kun käyn kuolemaan, rauhaan silloin mennä saan.” (V.v.: 46: 6-7)

Tänään ihastelemme kahta vanhusta, Simeonia ja Hannaa. Ihastelemme myös Mariaa ja Joosefia, jotka noudattivat Herran lakia ja tulivat temppeliin tuomaan ”Pientä Taivaan vierasta” ja itseään Jumalan Sanan puhdistettavaksi. Samalla kun ihastelemme tätä viisikkoa, voimme miettiä omaakin asennettamme Jumalan Sanan alla ja suhdettamme Jumalan lakiin.

Simeon on liikuttava ja samalla rakas hahmo. Hän saa pidellä Maailman Vapahtajaa hetken sylissään. Hän osaa suurten ja pienten profeettojen ennustukset ulkoa, samoin kuin rakas Hanna-mummo. Simeon lausuu ääneen ajatuksiansa siitä, mitä Pyhä Henki juuri tuossa hetkessä hänelle ilmoittaa. Hanna seuraa tilannetta kauempaa sillä hän on nainen ja siihen aikaan sivusta katsoja. Huomaamme kuitenkin, että Jumalan silmissä Hannan arvo nostetaan ylemmäs, ja kerrotaan, miten rakas ja tärkeä hänkin on Jumalan temppelissä ja Jumalan valtakunnan keskellä. Hannasta tulee meidän kaikkien vanhojen naisten esikuva.

Kertaamme tässä Simeonin sanoja: ”Herra, nyt sinä lasket palvelijasi rauhaan menemään lupauksesi mukaan, sillä minun silmäni ovat nähneet Autuutesi, jonka sinä olet valmistanut kaikkien kansojen nähdä, valkeudeksi, joka on ilmestyvä pakanoille, ja kirkkaudeksi kansallesi Israelille.” Katso, miten kauniisti Simeon puhuu omasta kuolemastaaan: ”...lasket rauhaan menemään lupauksesi mukaan.” Toki mekin puhumme ”rauhan rannasta”, jonne olemme matkalla, mutta kuitenkin vähän pelottaa kun tulemme lähelle lähtöämme. Oma kylmä ja kova aikamme myös paljolti välttää puhumasta kuolemasta ja kiertää sanan joksikin muuksi. Simeon sen sijaan pitää lähtöhetkeä palkintona, pääsynä. Aivan samoin tekee virren tekijä, joka sanoittaa kuolemaansa: ”Mä että täältä erkanen, sen katson voitokseni. Ah, ilon, Jeesus, iäisen suot luonas sielulleni. Ja vaikka ruumis lahoomaan, kuin siemen maahan mullataan, niin kirkkaana se nousee,/Mä pääsen tyyneen rantahan myrskyistä, jotka pauhaa. Kiusauksista maailman saan iäks kaikeks rauhaa. Vaivoista pääsen lepohon ja pimeästä valohon, itkusta taivaan riemuun.” Samoin kauan sairaudesta kärsinyt kansallisrunoilijamme sanoo jäähyväisvirressään: ”…. Pois murheista nukkunen kohta. Mä vaivoissa rukoilen Herraani, Hän aina on kuullut mun huutoni, jo lapsensa nyt Hän vaivoista lepohon johtaa.”

Tämänkin kynttilänpäivän evankeliumitekstissä keskeinen henkilö on se ”pieni taivaan vieras”, se rakas lapsi, joka lepää äidin, Simeonin ja ehkä vähän Hanna-mummonkin sylissä. Hän säteilee sitä kirkkautta, mistä kaikki maailman kynttilät ja lamput muistuttavat. Pimeässä istuvalle kansalle loistaa Valkeus. Johannes kirjoitti evankeliumissaan: ”Me katselimme Hänen kirkkauttaan, sen kaltaista kirkkautta, joka ainokaisella Pojalla on Isältä. Ja, katso! Hän oli täynnä armoa ja totuutta.” Tätä kannattaa kerrata joka päivä. Aamen .