Kirkastussunnuntai

Matteus 17:1-8
*****************

”Herra on kuningas! Riemuitkoon maa, iloitkoot meren saaret ja rannat! Pilvi ja pimeys piirittävät Häntä . Hänen istuintaan kannattavat vanhurskaus ja oikeus.” (Ps. 97:1)

Rukous: ”Kirkasta, oi Kristus, meille ristinuhri Golgatan; josta meille langenneille loistaa sydän Jumalan. Uskon silmä kiinnitä, aina kohti ristiä” (V. 301:1)

Nyt täytyy heti aloittaa tämä saarna henkilökohtaisella kysymyksellä: Oletko koskaan ollut sellaisessa tilanteessa tai paikassa, missä voisit sanoa kuten apostoli Pietari ”kirkastusvuorella”: Meidän on tässä hyvä olla, rakentakaamme tähän (kolme majaa)?

Rakentaminen tarkoittaa yleensä pysyvämpää paikalla olemista. Muistan, että sodan jälkeen meitä karjalaisia kuljetettiin paikasta toiseen, ensin talvisodan jälkeen ja sitten jatkosodan jälkeen. Me nuoremmat sopeuduimme nopeammin, mutta esimerkiksi minun vanhempani, jotka olivat juuri rakentaneet Koiviston saareen oman talon, missä lapset olivat syntyneet ja onni oli täydellinen, eivät koskaan jaksaneet omia itselleen uusia asuinsijoja. Äiti varsinkin tunsi olevansa vieras uusissa paikoissa; jopa sydänsuruihin asti. Kun äiti oli myös uskovainen, hänen vierautensa tunne oli kaksinkertainen. Hän lauloi jatkuvasti taivaskaipuustaan. Laulu lohdutti häntä ja toimi itseterapiana.

Kirkastusvuorella Jeesuksen hahmo muuttui. Hänen kasvonsa loistivat niinkuin aurinko ja Hänen vaatteensa tulivat valkoisiksi niinkuin valo. Johannes, joka oli myös mukana, kirjoitti evankeliuminsa ensimmäisessä luvussa: ”Me katselimme Hänen kirkkauttaan, sen kaltaista kirkkautta, joka ainokaisella Pojalla on Isältä. Ja Hän oli täynnä armoa ja totuutta.”

Todistukseksi meille, kuvaan ilmestyivät yli 1200 vuotta vanha Mooses ja vähän nuorempi profeetta Elia. Tuo osoittaa meille tämän ajan järkeilijöille, ettei Jumalalla ole kuolleita, vaan ”kaikki Hänessä elävät”. Kuolleiden ylösnousemuskin on niin totta. Nuo kolme: Jeesus, Mooses ja Elia keskustelivat keskenään. Siihen keskusteluun liittyi myös itse Taivaan ja Maan Kuningas, joka ilmoitti uskovaisille sekä epäuskoisille: ”Tämä on minun rakas Poikani, kuulkaa Häntä!”

Päivän Vanhan Testamentin tekstissä kerrotaan myös kirkkaudesta. Mooses nimittäin näki palavan pensaan, joka ei kuitenkaan palanut. Siinäkin kuului Jumalan puhe: ”Riisu kengät jalastasi, sillä paikka, missä olet, on pyhä maa.” Mooseksen piti peittää kasvonsa, koska kirkkaus oli niin suuri. Myös silloin kun Mooses haki Siinain vuorelta Jumalan käskyt, hänenkin kasvonsa loistivat, kun hän palasi lain taulujen kanssa kansan tykö.

Ne uskovaiset, joille on kirkastunut elävä usko eli oivallus siitä, miten paljon Jumala on rakastanut syntistä ihmistä, vieläpä juuri minua/sinua, muistavat iäti sen ihanan päivän. Silloin; ikään kuin aamurusko olisi vallannut koko ihmisen olemuksen ja tuota päivää voisi aivan hyvin nimittää ”Kristuksen kirkastumisen päviäksi”. Ilo valtasi sydämen ja samalla muutti koko elämän suunnan kohti vielä suurempaa autuutta, kohti pysyvää asuinsijaa Jumalan taivaassa.

Kirkastusvuorelta laskeudutaan ristin tielle. Arjen kristillisyys tässä ajassa on pysyttelemistä Jeesuksen askelissa, omaa kaksiosaista egoa raahaten. Luther lausuu tämän sanoilla: ”sinul iustus et peccator”, samalla vanhurskas ja syntinen. Äitini lauloin matkan loppuvaiheilla usein laulua: ”Nyt alan minä laulaa kiitosta Isälle. Kun pääsen täältä kohta Siioniin sisälle.” Siinä on mm. säkeistö: ”En minä enää kohta turmelusta tunnekaan, kun vaivoistani lepään, en koskaan kuolekaan. – Kun löydän sielun Yljän, autuuden aartehen; pois puen päältäni kylmän, vanhan Aadamin vaattehen.”

Ristin tien lopussa noustaan taas ylös Siionin vuorelle, missä sijaitsee ”Uusi Jerusalem”. Siellä ei enää tarvita auringon valoa, vaan Jumala itse loistaa siellä aurinkoa kirkkaampana valona. Aatun laulussa ilmaistaan ikävä kirkkauden maahan: ”Tuonne, tuonne kaipaan tähtitarhain taa. Siellä, siellä hohtaa kirkkkauden maa. Ah, jos sinne kerran pääsisin mä pois! Silloin, silloin mulla rauha suuri ois.”

Tässä toivossa ; aamen.