Kärsimyksen sunnuntai.

Johannes 11: 47-53
*******************

”Niin puhdistetaan lain mukaan miltei kaikki verellä, ja ilman verenvuodatusta ei tapahdu anteeksiantamusta.”(Hebr. 9::22)

Rukous; ”Tutkimaan, oi Jeesus, auta kärsimystäs katkeraa, kuolemaasi kauheaa. Että sieluni sen kautta levon vaivoistansa saa, uskossa Sun omistaa./ Käännä, Jeesus, katseheni turhuudesta maailman. Anna veres puhtahan, rauha tuoda tunnolleni, poistaa tuskat haikeat, epäilykset vaikeat. / Avaa silmät, että saisin rakkautes palavan nähdä kurjaa kohtahan. Mielehen sen johdattaisin, kuinka niinkuin Karitsa kuolet syntiuhrina.”(V.v.:48:1-3)

”Siitä päivästä lähtien oli heillä siis tehtynä päätös tappaa Hänet.” Kärsimyksen sunnuntain evankeliumiteksti päättyy näin. Aika julmaa ja raakaa oppineilta ja fariseuksilta. Rikoslaissa on tiettävästi vieläkin, ja meillä Suomessakin eri rangaistus niille, jotka pikapäissään tekevät rikoksia, ja niille, jotka suunnittelevat ja harkitsevat rikoksen tekemistä. Jumalan laissa on myös eri tasoisia syntejä. Pahin on harkitusti Jumalan tehtoa vastaan tehty rikos. Eli, jos tiedän, että haureus on synti, mutta teen sitä mielelläni, jopa kehun rohkeuttani rikkoa Jumalan käskyä, on haureuden harjoittaminen kadottava synti. Sensijaan erehdyksessä tehty rikkomus on korjattavissa. Kaikkein pahin synti on Pyhän Hengen pilkka, jota ei anneta anteeksi .

Kärsimyksen ongelma on ollut ratkaisematta niin kauan kuin ihmismuisti riittää. Minulla oli Sören Kiergegaardin kirja ”Kärsimyksen evankeliumi”, jossa katsottiin asiaa positiiviselta kannalta. Samalla tavalla kansallisrunoilijamme käsittelee kärsimystä jäähyväisvirressään. Hän kirjoittaa: ”En kantaja ristin mä ainoa lie, en viimeinenkään maan päällä. Vaan Jeesuksen luo tämä ristini vie. Hän kantoi sen synnittä täällä. Oi, Jeesus Sun rakkaudestas. Sä ristiin mun tyytymään nöyryytit ja sillä mun luoksesi ahdistit. En kylliksi voi Sua kiittää mä viisaudestas./ Sun ristisi rinnalla, Jeesukseni, mun ristini paljon ei paina. Kun suot minun katsella kasvojasi, mun virkistät sieluni aina. Mi olla nyt vois hätä mulla? Ja viimeksi päästät mun tuskista. Suot, Herrani, iloa nauttia. Ja kuollessani Sä sallit mun luoksesi tulla.” (V.v.:581:2-3)

Luther on edustanut ”ristin teologiaa”. Luterilaisia kutsutaan myös ”pitkänperjantain kristityiksi”. Nämä kaksi käsitettä tekevät tyhjäksi ”menestyksen teologian”. Menestystä pitivät hyväosaiset Jeesuksen aikana Jumalan siunauksena, kuten nykyisinkin. Muistan kun eräs ”juppimenestystä” ihaileva lukiolaisoppilaani sanoi, että työttömät riistävät työtätekeviä ja heidät pitäisi viedä kaatopaikalle. Meinasin pyörtyä varsinkin kun pidin tuota tyttölasta viisaana ja empaattisena.

Todellisuudessa Jeesuksen seuraajia olivat ”maan hiljaiset”, sairaat, köyhät ja monella tavalla hengellistä, henkistä ja fyysistä tukea tarvitsevat. Jos luemme Jeesuksen vuorisaarnan alusta ”autuuden tuntomerkkejä”, huomaamme, että Hänen onnellisiksi mainitsemat ihmiset kaikki kärsivät jollakin tavalla. Autuas on se, joka ottaa vastaan Jumalan lahjan, Jeesuksen ja hänen kauttaan pelastuksen eli autuuden.

Tänään saamme virvoituksen kilvoittelussamme ristin kantajina, kun katselemme Jeesusta maailman syntien sovittajana ja Lunastajanamme. Kiitämme Häntä omien syntiemme sovittajana ja kuuliaisuuden esikuvana. Liitämme itsemme vanhan taisteluvirren sanoihin: ”Kautta kärsimysten voittoon, niin se tie vie voittohon. Joskin kyynel joskus vierii, taistelu kun kuuma on. Jeesus voitti kuollessansa, Israel sai Kaanaan maan. Taistellut on pyhäin joukko, kun se kerran kruunataan.” Aamen.