Sydämen puhetta Jumalan kanssa.

Johannes 16: 23-33
***********************

”Minulla on omat suunnitelmani teitä varten, sanoo Herra. Minun ajatukseni ovat rauhan eivätkä tuhon ajatuksia; minä annan teille tulevaisuuden ja toivon.”(Jer.:29: 11)

Rukous: ”Suo, Herra, voimaa rukoilla uskossa luottavasti. Suo mulle taivaan armoa huokaamaan hartahasti. Niin,ettei suu vain puhuisi ,vaan koko sielu huutaisi sydämen pohjast aivan.”(V.v.: 390: 2)

Työpaikkani seurakunnassa oli takavuosina kirkkoherra, jolla oli vihkoon kirjoitettu jokaisen vuosikerran saarnat. Joka kolmas vuosi hän luki saman saarnan. Hänellä oli kaunis käsiala, jolla hän oli huolellisesti kirjoittanut saarnansa. Samaan tapaan me opettajatkin teimme ennen, että kun kerran teimme eri luokille eri tuntien pohjat, niitä ei tarvinnut kuin vähän työstää seuraavina vuosina. Mutta jos luimme aamuhartauksissa vaikka jostain kirjasta valmiin tekstin parikin kertaa, niin aikamoinen mölinä alkoi kuulua luokista.

Nyt on aika niin paljon muuttunut, että samaa saarnaa ei kannattaisi enää toistaa edes joka kolmas vuosi. Eikä kukaan jaksaisi nykymaailmassa kirjoittaa käsin saarnoja, vaikka ne ovatkin ajassa lyhentyneet huomattavasti.

Me opimme sodan jälkeen kodeissamme rukoilemaan joka ilta saman rukouksen, uskossa, luottavasti. Meille oli vanhemman uskovan sukupolven ansiosta vakuutettu, että meillä on Taivaallinen Isä, jonka pyhät enkelit toimittavat pyyntömme, huokauksemme ja kiitoksemme Jumalan eteen ennen aikayksikköä. Vanhemmat eivät aina muistaneet sanoa, että Jumalalla on oma aikataulu ja suunnitelma meitä varten. Siksi joskus petyimme, kun emme saaneet heti vastausta tai toivomaamme tavaraa tai asiaa. Isompana Jumalan Henki opetti meille enemmän rukouksesta.

Meitä äitejä lohduttaa 1700 vuoden takaisen kirkkoisä Ambrosiuksen sana poikansa puolesta ahdistuneelle äiti Monicalle: ”Niin monien rukousten lapsi ei voi mennä hukkaan.” Niinpä meilläkin tämän turvattomuuden ja epäuskon aikakauden äideillä on suurin ja tärkein rukouksen aihe omat lapsemme ja sukulaisemme. Me, joiden puolesta omat vanhempamme ja isovanhempamme ovat rukoilleet, haluamme ohjata oman rukoustyömme isänmaamme, heimomme, sukumme ja läheistemme turvaksi. Virret ja hengelliset laulut antavat voimaa heikollekin rukoilijalle.

Minä synnyin sellaiseen hengelliseen yhteisöön, jossa ei ollut paljon julkista rukousta. Pelättiin kaikkea farisealaisuutta, missä näytettiin toisille kadunkulmissa ja vaatetuksessa mallia, miten tulee rukoilla. Jeesus kehotti rukoilemaan salassa, omassa sydämen kammiossa. Hän opetti ”Isämeidän rukouksen”. Siinä onkin kaikki, mitä tarvitsemme. Rukousvirressämme on säkeistö: ”Sä tyystin tunnet tarpeemme, puutteemme meidän kaikkein. On tiedossasi hätämme, niin pienin kuin myös vaikein. Et, Herra, ole armoton, vaan sulla Isän sydän on, mi lastaan armahtaapi”(Julius Krohn) Sama ajatus toistuu useissa virsissä. Kokemuksesta tiedämme, että Taivaallinen Isämme todella osallistuu viisaalla tavalla elämäämme ja sen kulkuun.

Uskovaisen rukous on keskustelua Isän kanssa; kaiken aikaa, joka hetki, niinkuin hengittäisi puhdasta ilmaa. Jumalan Sanasta löytyy vertaistukea esim. Psalmien kirjasta. Jos on jo nuorena opetellut lukemaan Raamattua, sieltä johtuu muistumia sopivasti itselle sekä kysyville. Muistan omasta ahdistuksen ajastani tapauksen, kun yöllä, erään vaikean päätöksen jälkeen, muuan kirkkoherra soitti ja sanoi, että Herra oli käskenyt hänen puhelimessa lukea Valitusvirsistä kohdan, jossa oli myös tämä tuttu lause: ”Herran armoa on, ettemme ole aivan hävinneet, sillä hänen laupeutensa ei ole loppunut; se on joka aamu uusi, ja suuri on hänen uskollisuutensa. Minun osani on Herra, sanoo minun sieluni; sen tähden minä panen toivoni häneen. Hyvä on Herra häntä odottaville, sille sielulle, joka häntä etsii. Hyvä on hiljaisuudessa toivoa Herran apua.”(Val. 3: 22-26). Ylistetty olkoon Herran nimi. Aamen.