Antakaa toisillenne anteeksi

Matteus 6: 14-15
******************

”Minä kiitän Jumalaani, niin usein kuin teitä muistan, luottaen siihen, että hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on sen täyttävä Kristuksen Jeesuksen päivään saakka.”(Fil.:1: 3,6; 1938)

Rukous: ”Armosta anteeks´ anna kaikki tyynni, Kristuksen tähden syntini ja syyni. Mun anna palvella Sua pelossas, ja anna autuus luonas levossas.”(V.v.:415: 5)

Tämän päivän evankeliumi on lyhyt. Vain kaksi jaetta vuorisaarnasta. Tekstimme edellä on ”Isä meidän rukous”, jonka Jeesus opetti omilleen, ja antoi siinä oikeuden puhutella Jumalaa Isäksi, koska olemme Jeesuksen veljiä ja sisaria.

Anteeksiantamisen velvoite tuntuu pahassa maailmassa tosi vaikealta. Tuntuu myös siltä, että ne ihmiset, jotka sitä vaatimusta toistavat, eivät itse ole koskaan olleet loputtoman kiusaamisen, vähättelyn ja alistamisen kohteena. Esimerkiksi, jos kotona, perheen sisällä on joku, joka pitää oikeutenaan sättiä muita perheenjäseniä ja syyttää heitä omista virheistään ja laiminlyonneistään vaikka sen 499 kertaa. Jos tälläinen henkilö ei oikeasti kadu eikä tee parannusta ilkeämielisyydestään, tuntuu kohtuuttomalta vaatia, että ihminen jaksaisi antaa anteeksi automaattisesti yhä uudestaan ja uudestaan. Voihan olla myös niin, että tällainen hellämielisyys johtaa pahantekijän yhä syvempään paatumukseen ja lopulta kadotukseen.

Yleensä vanha sanonta: ”Pata kattilaa soimaa, musta kylki kummallakin” viittaa siihen tosiasiaan, että varsinkin riitatilanteissa molemmissa tai kaikissa osapuolissa on syytä. Ei kuitenkaan aina. Uskovissa kodeissa pyritään rauhaan ja sovitaan tasapuolisesti. Omassa kodissani oli sääntö: ”Kun jokainen ottaa pois omansa, jää jäljelle vain rakkaus.” Syyttely ei johda mihinkään, korkeintaan katkeroittaa vääryyttä kärsineen.

Luterilaisuus on mielialan etiikkaa. Sen mukaan meillä tulisi olla kiitollinen ”mieli” siitä, että meillä on läheisiä, jotka auttavat meitä tarvittaessa. Tekstimme yhteyteen sopii käsite anteeksiantavainen ”mieli”. Uskovina kristittyinä meillä olisi halu rakastaa ja antaa anteeksi, eikä pyytää omaa voittoa. Kuvitelma siitä, että itse on aina oikeassa johtaa sellaiseen asenteeseen, että muilla on velvollisuus joustaa ja antaa periksi, mutta ei itsellä.

Apostoli sanoo, että ”Jumalan armo kasvattaa hylkäämään jumalattoman menon ja elämään hurskaasti ja jumalisesti tässä ajassa.” Sellainen elämän malli tarkoittaa myös nöyryyttä ja halua elää sovinnossa ”Jumalan ja ihmisten kanssa”. Oikeassa olemisen ominaisuus kuuluu vain Jumalalle. Hänen edessään olemme kaikki väärässä ja syntisiä. Jos Jeesusta ei olisi, me kaikki olisimme tuhon omat. Nyt kuitenkin ne, jotka elävät Jumalan Pojan uskossa, ja ovat saaneet Hänen nimessään ja veressään syntinsä anteeksi, voivat luottaa siihen, mitä Paavali sanoi Filipin seurakuntalaisille: ”...hän, joka on alkanut teissä hyvän työn, on päättävä sen Jeesuksen päivään saakka.” Saamme olla turvassa.

Me haluamme rukoilla voimaa Pyhältä Hengeltä, että jaksaisimme antaa toisillemme anteeksi. Omakin mielemme kevenee anteeksiantamuksen myötä. Emme uskovaisina jaksa kantaa vihan ja katkeruuden kierrettä vaan sen sijaan kiittää ja ylistää Herramme rakkautta ja armoa. Aamen.