Luomakunnan sunnuntai,

Johannes 1: 1-4,

******************************

”Herran teot ovat ihmeelliset. Iloitkaamme ja riemuitkaamme siitä.”

Rukous: ”Kiitä Herraa, yö ja päivä, pimeys ja valokin! Aurinko ja kuu myös kiitä, Hän on tehnyt teidätkin. Taivaan tähdet hiljaisella matkallanne kiittäkää! Lähde, virta, meren laine, ylistykseen yhtykää! / Sieluni, myös kiitä Herraa, Lunastajaa, Luojaasi! Lapsekseen Hän sinut osti, orjuudesta vapaaksi. Hän on aina auttajasi, armossaan vie autuuteen. Kiitä riemuiten siis Herraa, nyt ja aikaan iäiseen!” (V.: 461: 1, 6)

Kun Jumala loi aikojen alussa meret ja maat sekä niiden asujaimiston, Hän totesi jokaisen luomisjakson lopussa: ”Katso, se on hyvä!” Myös ihminen lähtökohtaisesti tehtiin hyväksi. Hän sai asua ”Onnellisuuden maassa” (Edenin paratiisissa). Hänet luotiin hyväksi ja ahkeraksi. Hänen tuli viljellä ja varjella maata – ja lisääntyä eli kasvattaa lisää luovia ja ajattelevia jälkeläisiä. Ihmiselle annettiin järki ja omatunto.

Syntiinlankeemuksessa ihminen ja koko luomakunta asetettiin turmeluksen viitan kantajaksi. Apostoli sanoo, että koko luomakunta huokaa (kärsii) turmeluksen alla ja kaipaa vapautumista. Koko ihmis- ja luomakunta kaipaa takaisin Eedenin paratiisiin, eli taivaaseen. Synti on kuitenkin kuin piki, joka pitää kiinni eikä päästä takaisin vapauteen. Vaikka ”kutsu Jumalan valtakuntaan” kuuluu jatkuvasti korvissa, synnin orjuudesta voi auttaa vain Jeesuksen puuttuminen asiaan. ”Joka avuksi huutaa Jeesuksen nimeä, hän pelastuu”.

Jumala loi yhden päivän viikossa luomistyön muistopäiväksi. Jokaisena sunnuntaina  (tai sapattina) pitäisi syventyä kuuntelemaan Jumalan kutsua; eli perehtyä Jumalan lakiin (Sanaan) ja evankeliumiin Jeesuksen sovitustyöstä. Sunnuntai on samalla Jeesuksen ylösnousemusjuhlan muisto.  Se vastaa kysymykseen, miten päästä takaisin sovintoon Jumalan kanssa ja saada päämääräkseen se koti, josta aikoejn alussa karkoitettiin ihminen ulos. Me puhumme yksinkertaisesti ”Taivaan kodista”. Sinne, kirkkauden maahan;  katsomaan Jeesusta ”kasvoista kasvoihin” on ihmisen ikävä. Kun tämän ymmärtää, saa vastauksen siihen, miksi kannattaa kilvoitella uskossa.

Johannes tiivistää tämän päivän evankeliumitekstissä olennaisen luomisasiasta muutamaan evankeliumin alkusäkeeseen: ”Alussa oli Sana – ja Sana oli Jumalan tykönä ja Sana oli Jumala. Hän oli alussa Jumalan tykönä”. Me olemme ymmärtäneet Pyhän Hengen avulla, että tuo elävä Sana oli jumaluuden toinen persoona, Jeesus. Johannes näet kertoo seuraavissa säkeissä, että Jumala tuli ihmiseksi ja, että apostolit saivat nähdä Hänen kirkkautensa. Jeesus toi kirkkauden eli hengellisen valon tähän maailmaan. Johannes toteaa kuitenkin siihen perään surullisen asian, että ihmiset rakastivat (ja rakastavat edelleen) enemmän pimeyttä, koska heidän tekonsa ovat pahat ; eli että synnissä elävät eivät siedä valkeutta. 

Ne, jotka ovat uudestisyntyneet Pyhästä Hengestä,  näkevät Jumalan kirkkauden ”puolittain” tässä maailman ajassa. Virren tekijä toteaa: ”Koska valaissee kointähtönen, mua köyhää kerjääjää! Koska päättyy matka yöllinen? On yhä hämärää! - Luon taivahalle yhtenään, mä katseen kaipaavan, valoa vaikk´ en näekään, sen tiedän loistavan.” tai: ”Kun täällä puolittain silmillä hämärillä, jo kaukaa katsellessa ilon saan. Kun taivaan ihanain jo äänten sävelillä, jo täällä voimaa on – oi aikaa tulevaa!”

Jos kuljemme lapsen uskossa Jeesusta seuraten synnin ”poispanijoina”, on varmaa, että kerran saamme tulla takaisin täydellisen luomakunnan iloon ja sen puhtaaseen kauneuteen, kristallivirran rannoille. Aamen.