Pääsiäinen 2018

Pääsiäismuistoja!

Tämä ei ole varsinaisesti saarna. Pääsiäispyhinä olin niin väsynyt, että saarnat jäivät kirjoittamatta. Sen sijaan ajattelin kertoa omia pääsiäismuistojani.

Aloitan siitä, kun muutimme tänne Askolaan. Olin silloin 14-vuotias. Saimme sen jälkeen kun isän työ  sotakorvausalusten rakentajana Raumalla oli päättynyt, saimme siis pienen maapalan Askolan Huhtaniityssä. Tänne isä veljieni avustamana rakensi kauniin omakotitalon Karjalassa menetetyn tilalle. Äiti ja isä yhdessä raivasivat lisäksi yhden hehtaarin peltoa. Isä kaatoi puut juurineen Piu-tamman avulla. Äiti auttoi sujuvasti. Koneita meillä ei ollut. Kantolan talosta saatiin apua lähinnä puimiseen. Savipellot olivat sateisina kesinä sellaisia, että traktori upposi takapyöristään. Isä kynti maan yhdellä auralla. Hän oli jo iä käs tullessamme Askolaan.

Artjärveltä lähti n. Klo 7 aamulla punavihreä bussi Helsinkiin. Se kulki Huhtaniityn tien risteyksen ohi. Tien päässä isolla tiellä oli maitolaituri-pysäkki. Siitä nousimme pääsiäislauantaiaamuna bussiin mennäksemme Helsinkiin pääsiäisseuroihin. Sama bussi lähti sunnuntai-iltana klo 22 takaisin Artjärvelle. Olimme kotona n. Klo 01 yöllä.

Veljeni Kalervo asui perheineen Helsingissä Eerikinkatu yhdessä. Siellä yövyimme. Eerikinkadun alusta oli vain lyhyt, muutaman korttelin matka Fredrikinkatu 61 A:han. Siellä oli Helsingin Rauhanyhdistys, joka oli perustettu jo 1800-1900-lukujen vaihteessa. Se oli aluksi matala puutalo, jonka pihalle ihmiset tulivat kulkuneuvoillaan. Sieltä oli myös sisäänkäynti seuratupaan. 

Pääsiäisseurat olivat yksi vuoden päätapahtuma. Toinen oli suviseurat jossain Pohjanmaalla. Pääsiäisseuroja oli seurahuoneella koko päivät. Lauantai-iltana kuitenkin mentiin johonkin Helsingin kirkkoon viettämään ehtoollista. Kyllä sielläkin oli ainakin yksi pitkä puhe. Sen saattoi pitää maaallikkosaarnaaja, mutta ehtoollisliturgiaa hoitivat aina omat papit. Niitä oli alkuvuosina harvassa. Maallikkosaarnaajat olivat  enimmäkseen loistavia puhujia, jotka saivat ihmiset ”liikutuksiin”. Saarnat olivat yleensä n. tunnin pituisia. Saarna koostui  Raamatun teksteistä, jotka selitettiin jae-jakeelta. Saarnan alussa ja lopussa oli rukous. Yleensä puhuja, olipa pappi tai maallikkosaarnaaja pyysi sienausta, joka tarkoitti ”Saanko minäkin vielä uskoa?” (usein itkunsekaisella äänellä) ja seurakunnan vastaus: ”Synnit ovat anteeksi Jeesuksen nimessä ja maahanvuotaneessa veressä”. Myös seurakuntalaiset nousivat ylös ja pyysivät siunausta. Joskus tämä siunaaminen kesti neljännestunnin/per saarnaaja.

Pääsiäisseuroihin pääseminen oli suurenmoista. Yksinäinen uskova koululainen  sai evästä murrosiän kriiseissä. Usko vahvistui ja jaksoi taas mennä kouluun, usein kantamaan ”Kristuksen pilkkaa”. Minä tosin olin aika vahva puolustaessani omaa herätysliikettäni. Oikaisin usein myös uskonnonopettajani  kevyttä opetusta, varsinkin Raamatun selittämisessä.

Pääsiäisseuroissa kävin muutamia vuosia lukuunottamatta lähes äitini kuolemaan asti 1993. 

Fredrikinkadun seurahuone purettiiin ja tilalle rakennettiin korkea kivitalo, jonka kellarissa olivat A-puolella Helsingin Raauhanyhdistys ja B-puolella Lestadiolainen Lähetysyhdistys ry. A-puoli oli valoisa ja vaalea väritykseltään ja B-puoli tummempi. Tuolla kävin opiskeluaikana. Seurojen jälkeen oli usein jälkiseuroja jossakin kodissa. Sinne mentiin opiskelijaporukassa. Jälkiseuroissa laulettiin yleensä Siionin lauluja. Virallisissa seuroissa virsiä.

1960 muutimme Askolasta Helsinkiin. Koti tuli olemaan Roihuvuoressa. Sieltä käsin kävin opiskelemassa Helsingin Yliopistossa, töissä Herttoniemen seurakunnassa ja jo kesällä Kansallis-Osake-Pankissa kassaneitinä. Ennen lehtorin virkaa Herttoniemessä, oli kerhonjohtajana Helsingin Tuomiokirkon, Paavalin seurakunnan tyttökerhoissa. Sain opiskelurahoja eikä tarvinnut ottaa lainaa.

Seuroissa käynti oli tärkeää, sillä siellä oli ikäisiäni uskon sisaria ja veljiä. Näillä eväillä tein sitten myös töitä seurakunnissa. Saarnojen pitämisen ja Raamatun tuntemisen olin saanut seuroissa istumisesta palkaksi.

Häiriö tuli 1961. Silloin Rauhanyhdistyksestä erotettiin suuri osa opiskelutovereita, itsekin siinä ohessa. Myös koko Lestadiolainen Ylioppilaskoti, jossa olin asunut ennen Helsinkiin muutto, erotettiin. Rauhanyhdistyksessä käynti harveni, kun julistuksen sisältö muuttui tuomitsevaksi.

Asuin jo Lapinjärvellä ja mieheni lähdettyä Porlammilla, kun aloitimme uudelleen käydä pääsiäisseuroissa. Isä oli kuollut 1976 eikä aiti jaksanut käydä bussilla ja metrolla seuroissa, joten ajoin Helsinkiin ja vein äitiä seuroihin. Sunnuntain iltaseurat jäivät väliin, sillä piti mennä valmistumaan koulutöihin aikaisemmin päivällä.

Loppuvuosina Rauhanyhdistys oli muuttanut Myrskyläntie 1. Oulunkylään. Siellä oli niin paljon väkeä, että sain autoni yleensä matkan päähän. Jätin äitini seurapaikkaan ja kävelin parkkipaikalta ja seurojen loputtua hakemaaan autoa. Uudessa seurapaikassa oli monenlaisia palveluja, vauvoille, kirjakauppiaille , tarjoiluja ja ainakin kaksi kerrosta. Ehtoollista siellä ei jaettu, vaan aina käytiin kirkoissa. Viimeksi olin äidin kanssa Temnppeliaukion kirkossa, jossa oli 1.400 alle 20-vuotiasta ehtoollisella. Luku ilmoitettiin myöhemmin Siionin Lähetyslehdessä. Luulen, että siksi seurakunnat mielellään antoivat tilan seuroille, että saivat tilastoihin paljon ihmisiä.

Jossakin vaiheessa yövyimme myös toisen veljen luona, joka myös hoiti äidin tarpeita.